tiistai 23. joulukuuta 2008

Kuin kaksi marjaa...

ovat takapihalla lumitulvan alle jäänyt ukko...


... ja Edvard Munchin Huuto

Ukko- ja Huuto-kuvaa hilpeämmissä tunnelmissa odottelen koululaisia kotiin vikasta koulupäivästä; todistukset kourassa ja joulupuuroa vatsoissa :) Tämä loma on ansaittu, mutta miten se voikin alkaa näin myöhään???

maanantai 22. joulukuuta 2008

Joulun kutinaa

Kaikki perheenjäsenemme halusivat lähettää hyvän joulun toivotukset:

"Räjähtävää joulua!" "Hyvää joulua!" "En tiedä -joulua!"

"Pöhköä joulua!" "Sesongin tervehdykset Jeesuksen syntymäpäivänä!"

"Hulppeaa joulua ja räjähtävä lähtö uudelle vuodelle!"

sekä

Rauhaisaa Joulua

toivottaa Saariston lasten mama perheineen




torstai 18. joulukuuta 2008

Lunta vai ei?

Vuosi sitten perhekerhossa, Savon sydämessä:

Värityskuvissa oli tarjolla kuva jossa sukset törröttivät lumihangesta, tai niin minä sen tulkitsin; viisivuotias tyttöni joka oli asunut ulkosaaristossa 80% elämästään näki kuvan toisin. Hetkessä hän oli värittänyt heleän vihreän nurmikon suksien ympärille :D Kuvasta pienen pieni lämpäre oli väritetty valkoisella; siitä lumet eivät olleet vielä sulaneet, kuulemma.

Tyttäreni kuvaus toi elävästi mieleen talvisen kuvan talostamme: nurmikko on vihreänä ja märkänä, tuuli on kaatanut seinään nojanneet sukset levälleen ja ilmassa vihmoo jotain vetistä.

Oli Utössäkin joskus lunta, ohimenevästi ja hulppeina dyynimuodostelmina, koska lumi kuten vesikin tuli lähes aina kovan tuulen kanssa. Helmi- ja etenkin maaliskuussa saattoi olla jopa ns. pysyvää lunta, ja ylipäänsä lumesta otettiin kaikki ilo irti silloin kun sitä oli :) Laitan tästä kuvia myöhemmin, vaikkapa juuri helmikuussa.

Näin mantereella joulua odottaessa hämmästelen että mihin sitä lunta välttämättä joulussa tarvitaan? Onhan meillä niin paljon punaista ja vihreää, ja sitten se Jeesus-lapsi :)



Näkymää kylänlahdelle; venevajoja, "stora bro" eli "iso laituri", luotsikutteri. Joulukuussa lahti ei yleensä ole vielä jäässä. Ei lunta, ei jäätä...

Kotielämään kuuluu hiusten palmikointia, jouluputsauksen suunnittelua, pakettien käärintää ja aaltoliikettä: välillä Saariston lasten mama on täynnä tarmoa, ja välillä on pakko vain kölliä vatsan kanssa. Ai niin, ja viimeksi kun niin jännättiin: Sisämaaelomme jatkuu toistaiseksi.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Jännittää

Juhlaviikkomme pyörähtivät jälleen käyntiin! Graafinen esitys saattaisi olla paikallaan, mutta laiskana sohvanpohjalta tyydyn ranskalaisiin viivoihin:

- Tänään kuopuksen kerhon joulujuhla ( En todellakaan ole vielä tottunut siihen, että kerholaisten vanhemmat eivät tervehdi toisiaan paitsi jos ovat ennestään tuttuja keskenään. Mutta joulukuvaelma kolmevuotiaiden esittämänä oli niin suloinen; meidän Maria, ja sitten se vilkutteleva enkeli :)

- Torstaina alakoulun joulujuhla ( Missä tonttupökät? Kauluspaidat? )

- Sunnuntaina kekkerit kotona toiseksi nuorimman täyttäessä seitsemän vuotta (Äh, neuvolantäti kehotti välttämään sokeria ja rasvoja, kun paastosokeriarvo oli koholla, vaikkei kuitenkaan ollut (Rajoja muutettiin lokakuussa niin, että ennen lokakuuta olisin "jäänyt kiinni", mutta nyt olin "normaali"))

- Alkuviikosta yläkoulun joulujuhla (uusi kokemus)

- JOULU ( Erilainen nuori minussa kysyy että mitä vikaa on vihreässä joulussa?)

- Rauhan nimpparit

- Loppuvuoden viime senttimetreillä vielä kahden lapsistamme syntymäpäivät peräkkäisinä päivinä

- Vuoden vaihtuminen

Kaikki tämä siis joulukuun kahden viimeisen viikon aikana; joten jos blogiin ei ilmesty päivityksiä olen luultavasti hyperventiloimassa :D
Tiennäyttäjää tarvitaan. Huomaa kuvan alalaidassa vilahtava tonttu :)
Sekavaa postausta ei selitä sokerihumala ( Pois se minusta :) vaan se, että täällä Saariston lasten mama ja se pappakin jännittävät, tuleeko heistä lapsineen jälleen saariston asukkeja! Selvinnee huomiseen mennessä!

perjantai 12. joulukuuta 2008

Valoa pimeyteen


Lucian päivän aamu...
Joulukuun vetinen ruoho, lentävä tihkusade ilmassa, ja lopulta hämyn keskeltä lähestyy valkoisten ja punaisten hahmojen joukko...



Lucia-laulu olohuoneessamme, ruotsiksi, sekä runonlausuntaa, suomeksi... Lucia-neidon tarjoileman pullan murusia sohvalla, kun kulkue suuntaa jo kohti seuraavaa taloa...

...Sankta Lucia, ljusklara hägring,sprid i vår vinternatt ljus av din fägring. Drömmar med vingesus under oss sia,tänd dina vita ljus, Sankta Lucia....

Onnistuvatkohan koululaiset tänä vuonna herättämään jonkun :D

Päivän kysymys 5.

Suunnittelin vastaavani tähän astianpesukoneen huristessa leppoisasti taustalla... Kodikas tunnelma koki pienen kolauksen kun huomasin tunkeneeni likaiset aterimet koneeseen puhtaiden astioiden sekaan, kääk :D Mutta Päivän kysymykseen:

Au pair -tyttönen kirjoitti...
Hei! Onko jotain patenttiratkasua sille jos joku tommonen 5-10 vee lapsi on tehny jotain väärin, eikä asiasta voi keskustella kunnolla koska se vaan nauraa koko asialle vaikka mää yrittäisin korottaa ääntä ja sanua ettei noin saa tehä. Varmaan jos tukistais nii hymy hyytyis mutta onko joku aikusempi ja sallittuki keino? Yleensäkki musta on alkanu tuntua ettei tommonen 5-vuotias vielä osaa moraalisella tasolla katua mitään. Millasia kokemuksia sulla on?


Liikun hieman tuntemattomilla vesillä vastatessani sinulle, koska oma kokemukseni perustuu äiti-lapsi-suhteeseen. Suosittelisinkin sinulle Jo Frostin kirjaa "Lapsityrannit, kehity kasvattajana", koska tällä "supernannyllä" on pitkä ja laaja kokemus juuri ei-omien lasten hoitamisesta. Nähtyäni hänet muutaman kerran tositoimissa Lapsityrannit ohjelmassa ( kun meillä vielä oli televisio ) huomasin että hän yhdistää ihanalla tavalla jämäkkyyden ja lempeyden sekä hauskanpidon.

Viisivuotiaita on tietenkin erilaisia; itselläni on ollut sekä myötäelämisen jättiläisiä jotka katuvat syvästi jo tuossa iässä, ja sitten niitä jotka eivät kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään että ovat tehneet jotain väärää, saati sitä että heidän toimintansa voisi oikeasti satuttaa toisia (vaikka tölvitty karjuisi vieressä kuin syötävä).

Vaikka lapsella ei vielä olisikaan valmiuksia katumiseen, hän voi ainakin oppia miten tilanteessa jossa on tehty jotain väärää käyttäydytään.

Olen ensin pyrkinyt keskustelemaan asiasta aivan asiallisesti, selittänyt lapselle että tuo oli väärin, niin ei saa enää tehdä, ja että nyt pyydestään anteeksi.

Jos vastassa on pikku naureskelija, käyttäisin äänen korottamisen sijaan mieluummin "auktoriteetin ääntä", eli yrittäisin vangita lapsen huomion laskeutumalla samalle tasolle hänen kanssaan, katsomalla suoraan silmiin ja puhumalla tiukalla äänensävyllä.

Mielestäni jos lapsi keskustelun tai sinun yksinpuhelusi päätteeksi pyytää anteeksi, anteeksi myös annetaan; silloin on kaikki hyvin, asia voidaan unohtaa ja siirtyä muihin puuhiin.

Jos lapsi sen sijaan jatkaa venkoilua, kieltäytyy pyytämästä anteeksi tai on kuin ei kuulisikaan olen käyttänyt arestimenetelmää, josta voi lukea lisää vaikka juuri Jo Frostin kirjasta. Lyhyesti: lapsi viedään muutamaksi minuutiksi johonkin tylsään paikkaan, ja kerrotaan että pois pääsee sitten kun osaa käyttäytyä. ( Itse olen käyttänyt arestipaikkana lapsen omaa sänkyä, mutta jos nukkumisongelmia esiintyy, silloin pitää luonnollisesti valita jokin muu paikka ettei nukkumaanmenoon yhdisty negatiivisia asioita) Olen kävellyt pois huoneesta, sulkenut oven perässäni, ja jäänyt kuuntelemaan oven taakse. Muutaman minuutin kuluttua kurkannut sisään ja kysynyt joko olet valmis pyytämään anteeksi.

Kun lapsi on pyytänyt anteeksi (= katunut tekoaan) häntä kehutaan että nyt hän teki oikein kun ( esim. ) pyysi noin reippaasti anteeksi siskoltaan, ja sitten lapsi voi jatkaa leikkejään tai voidaan ryhtyä yhdessä puuhaamaan jotain mukavaa :)

tiistai 9. joulukuuta 2008

Kääriytyä sumuun

Aurinko on matalalla päivin ja öin, hemoglobiinini samoin, ja vointi tilanteen mukainen. Portaiden nousu saa jalat hyytelöksi ja iltapäivisin, iltaisin tuntuu ettei jaksa kättä nostaa. Kunpa rautamehu- ja pinaattikuuri tepsisi pian, etenkin kun kuvioissa mukana on vielä tämä joulukuu :)
Utön joulunalusaika oli pimeä, rauhallinen ja hiljainen. Jos meri oli hiljaa (harvinaista) oli lähes äänetöntä.
Eilen muistelimme ruokapöydässä Utö handelin joulunodotusta; sitä miten "kaupantäti" on varmaan nytkin asetellut puutynnyrin päälle muutaman suklaarasian ja piparipaketin jouluostoksia varten. Luultavasti joulukoristelaatikkokin on otettu esiin. "Ja sieltä sai aina piparimaistiaisia!"
Viime jouluna olin kaiketi shokissa markettien suklaarasiavuorien keskellä; en ainakaan muista siitä mitään. Nyt olen sopeutuneempi, niin että eilen tunnistin jo joulustressin tutut merkit itsessäni. Kaikki on tosin hyvällä mallillaan :) mutta kun väsyttää niin että haluaisi vain kääriytyä sumuun.

Stressittömät joulunodotusihmiset leikkimässä pihakiveyksellä :) Iltapäivällä vien yhden heistä kaupungille ostamaan pikkulahjoja sisaruksille...

lauantai 6. joulukuuta 2008

Ankkurit mereen!

Pieni paatos lienee sallittua, näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ;)

Miksi valintasi on kotihoito?

Kun esikoisemme oli pieni taaperoinen, muistan joskus rasittuneena ajatelleeni että en yhtään ihmettele miksi monet äidit/isät menevät töihin ja vievät lapsen hoitoon: Koska lastenhoito on niin rankkaa :D

Olin jo ennen lapsen syntymää ajatellut että haluaisin hoitaa häntä pitkään kotona, mutta tuo ajattelu oli jotenkin epämääräistä...

Koin valaistumisen hetken eräänä talvisena iltapäivänä; asuimme pienessä kaksiossa kerrostalon ylimmässä kerroksessa, oli hämärää ja miellyttävää. Yksivuotias esikoinen puuhasi pientä höpsöä laitellen tilpehöörejään pikkuiseen muovipussiin, minä touhusin jotain omaani ja seurasin toisella silmällä lasta. Yhtäkkiä tajuntaani rynnisti tuntemus siitä, miten erilaista lapsen on olla päivät ihmisen kanssa joka rakastaa häntä...

Tuon jälkeen on seurannut monta kotivuotta, ja tarkkailija kun olen on omia lapsia tullut tutkailtua; minusta on näyttänyt siltä, kuin pieni lapsi ankkuroituisi maailmaan/ympäristöönsä/ tilanteisiin katsekontaktin kautta (siis katsekontaktin juuri niihin rakkaisiin ihmisiin).

Asuimme kaksi ensimmäistä Utön vuotta aivan vanhasta hylystä sukelletun ja Utön korkeimmalle kohdalle nostetun jättiankkurin vieressä; kesäisin katselimme kuistilta matkailijaryhmiä jotka valokuvasivat ankkurilta maisemia. Tongin kuviamme hyvän tovin (lue: pari tuntia) ja AINOA ko. ankkurista löytämäni otos oli ystävän ottama paperikuva. Lapsia tässä vaiheessa neljä...

Minut vietiin päivähoitoon 1v 2kk ikäisenä, ja muistikuviin omasta lapsuudestani liittyy tietty tuuliajofiilis. Olin hiekkakasan laidalla hoitopaikan kolmipyörän kanssa, mutta en oikein tiennyt missä olin, vai olinko ollenkaan. Villasukkaani oli tarttunut maalarinteipinpala, ja tuijotin sitä ihmetellen miksi jalka tuntuu niin oudolta. Päiväkodin retkipäivinä en tiennyt missä olin ja kenen kanssa.

Kun raportoin miehelle tästä Suuresta Oivalluksesta ;) hän kysyi kiinnostuneena että entä silloin kun retkeilin vanhempieni kanssa, tiesinkö silloin missä olin? Mieleen tupsahti käynti kummallisessa paikassa (näin aikuisena sanoisin että olimme Gallen-Kallelan museossa), eikä minulla kyllä ollut hajuakaan siitä että missä olimme :D mutta sen tiesin kenen kanssa.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Kaistanvaihto-ongelmia

Tulevana keskiviikkona - onneksi heti aamusta- odottaa inssiajo (ainakin ensimmäinen inssien sarjasta :D ) Uutisen havahduttamana luin autokoulun oppikirjaa, jossa kehotettiin kaiken muun lisäksi ennen kaistanvaihtoa sovittamaan oma nopeus vastaamaan siirryttävän kaistan nopeutta.

Tämä juuri on pulmani. Nyt kun vauvan laskettuun syntymäaikaan on hiukan vajaat kolme kuukautta, alan olla pyöreä, raskas ja hidas. Tässä ei sinänsä ole mitään ongelmaa, mielestäni raskaus- ja pikkuvauva-ajan kuuluukin olla normaalia hitaampaa; herkistymistä kuulemaan oman kehon viestit, herkistymistä kuulemaan vauvan viestit... Vedän mielelläni villasukat jalkaani, nautin teekupposen kuvalehden seurassa ja päivän vauhtihuipennuksena käyn pienellä kävelylenkillä räntäsateessa.

Mutta kun viereisillä kaistoilla mennään lujaa :D En millään saa omaa rytmiäni sovitettua muun perheen sähäkkään elämänmenoon, vaan kylkeenajoja tulee vähän väliä.

Hidas mamma



Alakuvassa astetta touhukkaampi perheenpää. Varoitus lukijoille; harmonisten saaristomaisemien jälkeen seuraa (palomiestä lukuunottamatta) arkirealistinen kuva keittiöstämme :D

perjantai 28. marraskuuta 2008

Päivän kysymys 4.

Seuraavan kysymyksen ehtikin esittää meidän Rauha: "Äiti - hik - mä sain hikan - hik! Äiti - hik - miten tää loppuu - HIK?"

Tehokkain tuntemani konsti oli isälläni: Lapsena kun sain hikan, hän kysyi saako pelästyttää minut. Vastasin tietenkin juu :) Kun sitten olin osittain jo unohtanut kysymyksen, isä teki äkkihyökkäyksen, jota tehosti kaamealla karjaisulla :D Hikka lähti joka kerta!

Mieheni usein "kutittaa hikan pois" lapsistamme, tämäkin on hämmästyttävän tehokasta, ja vaatii myös mielestäni luvan kysymisen etukäteen.

Nyt aikuisena pidättelen mieluummin henkeä tai juon varovaisesti lasin vettä, ennemmin kuin suostun kutitettavaksi...

torstai 27. marraskuuta 2008

Alkutalven tutkimusretki

Talvisin saarella oli niin hiljaista, että kun kävin lasten kanssa ulkoilemassa saatoimme hyvin olla törmäämättä yhteenkään ihmiseen. Etenkin aamupäivisin, kun koululapset olivat koulussa ja kauppakin kiinni, tuntui muu maailma kadonneen.

Pääsisikö kiipeämään tästä laiturille? Vasemmassa aivan reunassa näkyy himmeänoranssi välähdys luotsikutterista. Luotsiaseman ja kylänlaiturin väliä kulkevat kutterikuskit ja luotsit olivat päivän (sekä yön) säännöllisiä kulkijoita.


Sahapukin päältä näkee kauemmas. Mökkiläiset, veneilijät, matkailijat; kaikki ovat lähteneet jo kuukausia sitten.


Mitä löytyy tien päästä? Rauhaisaa ekaa adventtisunnuntaita kaikille lukijoille!

keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Päivän kysymys 3.

Miten olet toiminut, kun n. 5 kk vanhaa vauvaa kiinnostaa maailma niin kovasti, ettei malta oikein imeä silloin kun rintaa tarjotaan, vaan imaisee pari kertaa ja kinuaa noin 10 minuutin kuluttua taas uudestaan rintaa? Eli onko takataskussa jotain jippoa saada neiti syomään hyvin eikä pikkusuupaloina?

Lämmin kiitos Ratón kysymyksestäsi! Se aiheutti ihanan "Ai niin - tuo vaihe" -elämyksen :D

Tätä en tiennyt esikoisen ollessa vauva, mutta nykyisin erilaisten syömis- /muiden pulmien ilmaantuessa muistuttelen itselleni että "tämä on tällainen vaihe, tämä menee nopeasti ohi". Muistaakseni pahin syömiskärsimättömyys onkin ollut ohi muutamassa viikossa :)

Itse olen yrittänyt rauhoittaa imetystilanteet mahdollisimman hyvin; meillä vauvat ovat tuossa iässä syöneet parhaiten kotosalla, ja sielläkin mahdollisimman rauhallisissa oloissa. Tässä iässä sänky (makuuasento) on usein ollut paras/ainoa imetyspaikka päivisinkin.

En ole itse kokenut ongelmalliseksi imettää tiuhaankin, vaikka onhan se kieltämättä turhauttavaa, jos rinta ei maistu kuin parin imaisun verran, ja heti kohta pitäisi saada lisää.
Mielestäni hankalimpia ovat olleet pitkät ostosreissut yms. joissa vauvalla on niin paljon virikkeitä että imemiseen malttaa keskittyä vielä huonommin kuin kotona, ja imetyspaikkaakin (etenkin sitä rauhallista) on tietenkin hankalampi etsiä.

Muistaakseni tässä vaiheessa meillä ovat usein toimineet parhaiten ns. nukutusimetykset. Eli tämänikäisen olen nukuttanut rinnalle aina yöunille mennessä, usein myös päiväunille, ja tuntuukin että elämännälkäisen vauvan on väsyksissä helpompi rauhoittua imemään (yliväsymys onkin sitten toinen juttu...). Myös yöimetyksistä kannattaa tässä vaiheessa ottaa "kaikki irti" :) jos niitä siis on :)

Jostain olen lukenut imetyskoruvinkin ( eli esim värikäs helminauha äidin kaulassa; korua vauva saisi syödessään näpräillä ), mutta tätä en ole itse testannut. Joskus poikkeustilanteissa olen muistaakseni ollut helistimen paiskeltavana imettäessäni :D

Eli varsinaista jippoa ei valitettavasti ole, mutta avainsanoina kärsivällisyys (tilanteet muuttuvat niin nopeasti) ja rauhoittaminen (liikojen virikkeiden karsiminen, imetys rauhallisessa paikassa).

maanantai 24. marraskuuta 2008

Eilinen lumipyry...

... näytti Utössä todennäköisesti tältä. Saarella lumi - kuten vesikin - tulivat yleensä vaakasuoraan :)





lauantai 22. marraskuuta 2008

PÄIVÄN KYSYMYS 2.

Mitenkäs te olette selvinneet sellaisesta ongelmasta, kun kolmevuotias tyttö ei meinaa saada ulkovaatteita päälle? Ongelmia tulee varsinkin näin syksyllä, kun vaatteita tulee koko ajan lisää.

Lämmin kiitos kysymyksestä! Kuulostat aivan mieheltäni, joka on painiskellut ko. ongelman kanssa usein syksyisin/talvisin :)

Yksi vaihtoehto on jäädä suosiolla sisään :D Tai ehkei sentään...

Kolmevuotias on vielä melko pieni. Muistan lukeneeni joskus nyrkkisäännön, että kolme vee hallitsee sisävaatteet ja neljävee ulkovaatteetkin.

Olen toiminut kolmevuotiaan kohdalla niin, että lataan ulkovaatearsenaliinin loogiseen järjestykseen eteisen lattialle, ja sitten asetun viereen lattialle muistuttamaan ja kannustamaan. Meillä on onneksemme suhteellisen vähän aikatauluja, mutta silloin kun on kiire autan enemmän, normaalisti vähemmän. Näin talvella autan ainakin rukkaset, kengät ja haalarin vetoketjun. Muihin vaatteisiin tuntuu tepsivän kannustus ja seuranta.

Useinhan uloslähtiessä on se tilanne, että itsellä olisi vielä muutamakin asia sisällä toimitettavana, ja sitä kiitää ympäri taloa... Tämä tuntuu häiritsevän ainakin meidän kolmevuotiaan keskittymistä melkoisesti, eli ilman aikuisen läsnäoloa pukeminen muuttuu lähinnä makoiluksi haalarin päällä.

torstai 20. marraskuuta 2008

Kolmen kärki

Sain haasteen meemiin:

Kymmenen vuotta sitten 1998

1. Elin yhtä tähänastisen elämäni raskaimmista ajoista, joskin ihanasti elämäntäyteisiä ne myös olivat, ainakin näin jälkeen päin ajateltuna :) Esikoisemme oli kaksivuotias, ja silloinen kuopuksemme vauva. Arki kahden pienen kanssa yllätti minut ja mieheni, ja kun yötkin menivät niin ja näin, heiluimme jaksamisen äärirajoilla.

2. Mieheni oli juuri valmistunut palomieheksi, ja muutimme takaisin "kotikonnuillemme". Onnistuimme vuokraamaan mahdollisimman katastrofaalisen kodin: liian kalliin, liian ison, liian tyhjän ja liian pelottavan. Näin jälkikäteen ymmärrän että kärsin silloin jonkinlaisesta synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, eli kaikki syy kammottavaan olooni ei ollutkaan talossa.

3. Olimme haaveilleet "pienestä punaisesta saaristoasumuksesta" jo ennen mieheni opiskelua, ja nyt haave nousi uudestaan esille. Pläräsimme kirjaston saaristokirjat, pengoimme läpi työvoimatoimiston tarjonnan, ja lopulta työ ja asuminen yhdistyivät Kustavissa. Kesän lopetellessa muutimme siis ensimmäisen kerran saaristoon, snif...
Tästä vuotemme kääntyi ihanasti ylämäkeen, nyt meillä oli sopivan kokoinen ja hintainen koti (ei kuitenkaan punaista tupaa, vaan sininen rivitalonpätkä Kustavin kirkonkylällä :). Pienessä saaristolaiskylässä elämä oli niin rauhaisaa, että levoton vauvammekin rauhoittui muutamassa päivässä melkein kuin toiseksi ihmiseksi (todennäköisesti tämä johtui enemmän minun uudesta tyynestä mielialasta) Vuosi Kustavissa oli ihana, mutta jäi lopulta vain vuodeksi, koska kolmannen lapsemme ilmoitellessa tulostaan alkoi tuntua että pitäisi sittenkin päästä lähemmäksi niitä verkostoja...

Viisi vuotta sitten 2003

1. Onko tästä vain viisi vuotta? Tammikuussa myimme idyllisen talomme pikkukaupungissa (tämä ei ollut liian kallis/suuri/pelottava, vaan varsin sopiva ), helmikuussa pakkasimme tavaramme ja perheemme yhteysaluksen kyytiin ja seilasimme Utöhön!

2. Esikoisemme oli ekaluokkalainen, neljäs lapsemme yksivuotias. Esikoinen pääsi Utön pieneen kouluun toiseksi oppilaaksi, eli koulun oppilasmäärä tuplaantui meidän muuttaessamme saarelle. Koulunkäynti pikkukoulussa lähti heti ihanasti käyntiin, opettajakin oli "maailman kiltein" lainatessaan ekana koulupäivänä lukutoukallemme Lotta-kirjan.

3. Ennen muuttoamme Korppoon kunta oli tehnyt päätöksen lopettaa Utön koulu seuraavana kesänä. Seuraavana syksynä Utön koulun oppilasennuste näytti kuitenkin huikeat neljä oppilasta (kaksi tokaluokkalaista ja kaksi eskarilaista), ja keväällä taisteltiin koulun kohtalosta. Kesällä saimme huokaista helpotuksesta, kun kunnanvaltuusto päätti (muistaakseni melko tiukassa äänestyksessä) että Utön koulu saa jatkaa. (Selityksen sana nykyisenä jättikoulujen aikana: Utö on niin kaukana merellä, että päivittäinen koulukuljetus mihinkään muuhun kouluun ei onnistu, kunnan olisi joko pitänyt järjestää jonkinlainen asuntola, tai jatkaa Utön omaa koulua. Onneksi kunta teki järkiratkaisun; sitäpaitsi viimeisenä Utön vuotenamme koulussa oli peräti yhdeksän oppilasta :)

Kolme vuotta sitten 2005

1. Tammikuussa jouduimme jälleen pakkaamaan; kuopuksemme laskettu aika lähestyi, eikä Utöstä kurvannut synnytyssairaalan pihaan vartissa tai edes tunnissa; lähinpään sairaalaan oli minimissään kuuden tunnin matka, ja yhteysalus kulki huikeat viisi kertaa viikossa. "Muutimme" siis appivanhempien kotiin parisen viikkoa ennen laskettua aikaa. Olin jo viidettä kertaa "loppuraskaana" ja tiesin valitettavan hyvin että hormonit, kroppa, mieli, ihan kaikki sanoo minulle tähän aikaan että kotona, kotona, kotona... Ei niin ettei voisi käydä vaikkapa kahvilla, mutta että suorastaan muuttaa toisten kotiin :/ Oi miten paljon sympatiaa olen tuon reissun jälkeen tuntenut Mariaa kohtaan, jonka täytyi viimeisillään raskaana lähteä varsinaiselle tourneelle.

2. Tammikuun lopussa syntyi viides lapsemme Rauha! Kotimatkassamme tiivistyivät ulkosaariston hyvät ja huonot puolet. Mies haki minut ja vauvan sairaalasta iltasella, ja menimme yöksi anoppilaan (missä tunnelma oli kuumeinen, kun isot sisarukset odottelivat uutta pikkusiskoaan :). Siellä pakkasimme kimpsut ja kampsut takaisin kasseihin, ja aamulla neljän jälkeen lähdimme ajamaan kohti Nauvoa ja yhteysalusta; minkäs teet kun laiva lähti ennen yhdeksää, seuraava vasta kahden päivän päästä, ja parin-kolmen viikon jälkeen oli kyllä jo kiirus kotiin.
Niin ne hyvät puolet? Unohtumattoman lämmin vastaanotto, minkä saimme sekä heti yhteysaluksessa että kotisaarellamme. Havaitsin myös merkillisen ilmiön: Ensimmäinen vauva: n. 10 onnittelukorttia, toinen vauva: neljä korttia, kolmas vauva: kaksi korttia, neljäs vauva: nolla korttia... viides eli ulkosaaristovauva: noin kaksikymmentä korttia ja monta pakettia :D

3. Ensimmäinen kotimme Utössä oli 61,5 neliömetrin kolmio (onneksi jokainen neliö oli tehoneliö :) ja keväällä seinät alkoivat todella kaatua päälle, kun porukkaan kuului kaksi aikuista, viisi lasta (joista yksi kohtalaisen suuritarpeinen vauva) ja välillä bonuksena naapurin lapsukaisiakin. Kesällä tilanne tiivistyi kahteen vaihtoehtoon: meidän on saatava isompi koti, tai sitten lähdettävä Utöstä kokonaan :( Onneksi juuri ennen koulun alkua pääsimme muuttamaan paritaloon, jonka asunnot mieheni yhdisti puhkaisemalla "olohuoneiden" väliin reiän ja asentamalla tähän sievän oven :)

Vuosi sitten 2007

1. Pakkasimme tavaramme traktoriin, traktorista nosturilla yhteysaluksen kyytiin, satamassa kuorma-autoon, ja matka kohti Savon sydäntä alkoi. Neljän ja puolen vuoden jälkeen ulkosaaristoelämämme siis päättyi :( Tähän oli monta syytä, joista suurin se, että lopulta minä en enää jaksanut äitinä niin eristyneessä maailmassa. Lisäksi väsyimme joidenkin käytännön asioiden vaikeuteen (esim. lääkäri- ja hammaslääkärimatkat veivät aina vähintään 16 tuntia, ja näitä reissuja kuitenkin isossa perheessä kertyy, vaikka olemmekin saaneet melko terveinä olla). Vielä yksi järkisyy oli esikoisemme yläasteen lähestyminen, sitähän Utössä ei olisi ollut tarjolla.

2. Sopeutuminen saaresta kaupunkiin oli yllättävän rankkaa. Olin itse vielä pahentanut tilannetta viettämällä viimeisen kevään Utössä edes käymättä mantereen puolella, ja sitten kun kesäkuussa saavuimme suureen maailmaan, täällä odotti autoja, ihmisiä jotka eivät tervehdi, rivitalonaapureita, busseja, marketteja ja hui, METSIÄ :D

3. Lasten yhdeksänoppilainen koulu vaihtui lähes 500 oppilaan laitokseksi (sis. luokat 1-9, onneksi)

Tähän asti tänä vuonna 2008

1. Kuopuksemme täytti kolme vuotta, ja kotihoidontuksi loppui. Koin sen samalla viestinä siitä, että nyt hänet olisi viimeistään kiikutettava hoitoon ja minun mentävä tuottavaan työhön. Haluan kuitenkin edelleen olla kotona, ihan jo koululaisten (neljä kpl) iltapäivien vuoksi.

2. Sopeutuminen mantereen kuvioihin jatkuu yhä, mutta pahin taitaa olla jo takana :)

3. Aloitin autokoulun!


Eilen

1. Väsypäivä; onneksi sain nukkua päiväunet esikoisen sängyssä.

2. Ekaluokkalaisemme on aloittanut tänä syksynä harrastuksen, hän laulaa seurakunnan lapsikuorossa ja tänään oli edessä ensimmäinen esiintyminen iltapäivän perhekirkossa. Taisi jänskättää koko perhettä & pientä itseään eniten, mutta tosi hienosti esiintyminen meni.

3. Juu, niin se on... Esikoisen 11-vuotiskriisi on takanapäin, ja nyt tulee sitten kakkonen perässä, aivan erilaisella tyylillä vain.

Tänään

1. Kävin neuvolalääkärissä (kaikki kunnossa) ja sain samalla reseptin yön aikana ilmestyneeseen silmätulehdukseen.

2. Maanantaiseen tapaan ala kohta kaivaa pyykkihuonetta (ihanaa, meillä on sellainen!) näkyviin. Pyykkäys on oikeasti lempikodinhommani; olen liimannut lasten tarrakuvat pesukoneeseemme, ne muistuttavat hauskasti rakkaista joiden vaatteita pesee.

3. Iltapäivällä pääsen liukastelemaan harjoitusradalle, eli rautaisannos autokoulua.

Huomenna

1. Sokerirasituskoe.

2. Jälleen ajotunti, ja ensi viikolla olisi edessä inssi, iik!

3. Kotiäiteilyä, pyykkiä, ruokaa, koulukuulumisten tutkailua, välipalaa, ehkäpä maailmanparannusta puhelimen välityksellä...

Ensi vuonna 2009

1. Uusi perheenjäsen saapunee helmikuussa!!!

2. Haaveilemme talosta, toisikohan ensi vuosi sen tullessaan...

3. Kohta lapset ovat 4, 7, 9, 11 ja 13 vee.

maanantai 17. marraskuuta 2008

Marraskuinen Utö


Sumua, tuulta, korkea vedenpinta sekä harvinaisuus: lunta...

PÄIVÄN KYSYMYS 1.

Jippii, olemme saaneet ensimmäisen PÄIVÄN KYSYMYKSEN, mistä kiitokset ystävälleni ; D Tässä se tulee:

Pojallani on nyt ikää 9,5 kuukautta. Ihan pienenä hän nukkui yöt melko hyvin, mutta nyt muutaman kuukauden ajan on ollut todella rikkonaista. Tai ei mitään huutoa tai sellaista, yöt yksinkertaisesti kuluvat tissitellen, tunnin tai korkeintaan kahden välein hän vaatii rintaa. Poika myös nukahtaa illalla nukahtaa joka ilta rinnalle...
Neuvolasta sanottiin, että hänen pitäisi nukahtaa omaan sänkyynsä, ja etenkin ilman rintaa, että sitten hänet vasta pystyisi vieroittaa yösyötöistä... En haluaisi luopua perhepedistä... Enkä käsitä miten saisin hänet nukahtamaan ilman imetystä (yritetty on!)... Mutta alan olla todella väsynyt.

Tervehdys väsynyt!
Tilanteesi on melkein liiankin tuttu :) meillä on "nukkunut" ilta- ja yötissittelijöitä niin perhepedissä kuin sivuvaunussa.

Ensin hyvät uutiset:
Kokemukseni mukaan poikasi on juuri saavuttanut iän, jolloin yövieroitus alkaa olla mahdollinen, jopa inhimillinen :)

Huonot uutiset:
Homma vaatii reippaan annoksen sitkeyttä ja tahtoa...

Itse olen imettänyt öisin lapsentahtisesti niin pitkään kuin olen jaksanut, ja kun voimat ovat kunnolla loppuneet olen tehnyt stopin kertalaakista. Vastustan kuitenkin jyrkästi ennenvanhaisia huudatusunikouluja - joita markkinoitiin voimallisesti vielä kun vanhimmat lapseni olivat vauvoja - ja kehitin oman mallin jo esikoisen kohdalla yli kymmenen vuotta sitten.

Usein kuulee sanottavan, että jos haluaa öiden sujuvan ilman imetystä, pitäisi lapsen jo illalla nukahtaa ilman rintaa, eikä ainakaan syliin. Itse uskon toisin. Uskon että vauvat ovat kyllin älykkäitä hoksaamaan, että illalla ja aamulla rintaa tarjoillaan, mutta yöllä nukutaan imemättä.
Olen toki hieman avittanut tämän asian hoksaamisessa, eli vieroitusyön iltana en ole nukuttanut vauvaa rinnalle sänkyyn, vaan rinnalle esim. sylissä olohuoneen sohvalla, josta sitten olen siirtänyt vaavin nukkuvana sänkyyn.

Omaa muistiani (yöllähän kaikki ei toimi normaaliin tapaan :) olen avittanut pukeutumalla tavallista järeämpään yöpaitaan. Sitten vain itsekin nukkumaan, ja odottelemaan mitä tuleman pitää.

Jossain vaiheessa yötä vauveli tietenkin herää, ja haluaa tavalliseen tapaansa maitoa. Ensimmäinen heräyskerta on mielestäni erittäin tärkeä (joskin uskon että vauva-asioissa harvoin saa mitään peruuttamatonta aikaiseksi, mutta yövieroitukseen vaadittavan työn määrä voi lisääntyä huomattavasti). Kun vieroitettava vauvarakkaani on herännyt, olen ilmoittanut hänelle selvästi, että "Nyt on yö, nyt nukutaan". Olen siis ihan sanonut tämän, rauhallisella mutta selkeällä äänellä, ja sitten olen avittanut vauvan nukahtamista vanhoilla tutuilla keinoillani: kääntämällä pystyyn pyrkivää vauvaa takaisin pötkölleen ja taputtamalla pienelle pepulle rauhoittavasti ja määrätietoisesti.

Tietenkin tästä kaikesta on seurauksena yleensä ensin hätääntynyt, mutta kohta jo raivostunut vauva. Itseäni on helpottanut, kun olen huomannut vauvan olevan vihainen: jotenkin minun on ollut helpompi kohdata tosiasia että olen saanut vauvani raivon partaalle, kuin että olisin saanut hänet kauhun valtaan. Myös minua olisi varmasti helpottanut tieto, jota en suinkaan aina ole öisinä hetkinä muistanut: ensimmäisenä yönä teiltä kaikilta vaaditaan eniten, ja sitten pitäisi jo helpottaa.

Minulle on ollut tärkeää se, että vauvaa ei jätetä yksin missään vaiheessa, ei henkisesti eikä fyysisesti. Olen toiminut samoin onpa vauva nukkunut "sivuvaunussa" omassa pinnasängyssään (ensimmäiset pienokaiseni) tai ihan reilusti perhepedissä isossa sängyssämme.

Olen sitkeästi pötkäyttänyt vauvaa takaisin nukkumisasentoon, toistanut rauhallisesti lähes mantran tavoin lausetta "nyt on yö, nyt nukutaan", ja sitten olen yrittänyt rauhoitella vauvaa jo aikaisemmin tutuin keinoin, jotka meillä ovat olleet rytmikäs taputus vaippapepulle sekä kokoelma tuutulauluja (olen toistanut samaa laulua mooonta kertaa; lähes mikä tahansa tuttu lastenlaulu tuntuu sopivan tähän). Ensimmäisenä/ensimmäisinä vieroitusöinä kun vauva on vihainen (ja kukapa ei olisi, jos on tottunut saamaan vaikkapa suklaata ja saakin lämmintä kättä?) hän luonnollisesti torjuu lohdutukseni, jolloin olen palannut vaiheeseen yksi: "Nyt on yö, nyt..."

Muistaakseni sitkeimmältä lapsukaiseltani on kulunut ensimmäisenä yönä tunti asian sisäistämiseen. Asuimme kerrostalossa, ja muutenkin aika tietenkin tuntui pitkältä... Mutta seuraava heräys on yleensä ollut jo nopeampi, joskin päinvaistaistakin tietysti saatta ilmetä ;) Ja juuri tämä sitkeä tapaus sisäistikin asian kerrasta: jo seuraavana yönä hän itkun sijasta kääntyi (hieman haikeana tosin) halaamaan minua, eli saamaan lohdun/turvan uudessa tilanteessa sillä tavoin.

Olen toiminut samoin joka kerta vauvan herätessä. Olen yrittänyt välttää vauvan ottamista syliin yöllä, koska siinä on mahdollisuus joutua moottoritieltä kärrypolulle: kukapa haluaisi vaihtaa yöimetystä yölliseen kanniskeluralliin? Jos vauva on ollut oikein pois tolaltaan, olen tietenkin yrittänyt ottaa hänet syliin saamaan lohtua, mutta yleensä minut on torjuttu verisesti: "Jos ei maitoa kerta saa, en todellakaan tule syliinkään!"

Ja tärkeää: kun lapsi sitten nukahtaa, sulje sinäkin välittömästi silmäsi. Vaikka tästä yöstä tuskin tulee mitään unen jättiläistä, kannattaa kerätä pienetkin torkut eikä jäädä murehtimaan seuraavaa herätystä.

Lopulta, muutaman pitemmän tai lyhyemmän herätyksen jälkeen koittaa aamu :) Olen yrittänyt päättää etukäteen moneltako on Aamu. Lapsemme ovat olleet suht aamuvirkkuja, joten näinä ensimmäisinä aamuina olen päätynyt johonkin varhaiseen kellonaikaan, kello kuuteen tai ehkä viiteen tai jopa puoli viiteen (tätä voi sitten myöhemmin onneksi siirtää myöhäisemmäksi). Ja kun aamu tulee, se tuleekin sitten rytinällä :) Kun lapsi herää lähellä "aamua", vaikka silloin kello viideltä, olen ilahtunut näyttävästä ja toivottanut "hyvää huomenta". Valot räpätään päälle ja kammetaan unenpöpperöä uhmaten esimerkiksi sinne sohvalle, tai jonnekin muualle sopivaan imetyspaikkaan, koska tässä vaiheessa sänky imetyspaikkana on hylättävä ainakin yön lähistöllä. Lapsi on nyt maitonsa ja imemisensä ansainnut, ja sinä myös imetyksen, nauttikaa toisistanne :)

Seuraavina öinä jatketaan saman mallin mukaan. Kokemukseni mukaan yöt helpottavat joko salamannopeasti tai sitten hieman hitaamman kaavan mukaan, mutta johdonmukaisuudella tulee tuloksia varmasti. Meillä on varsinaista HUUTOA tullut yleensä vain ensimmäisenä yönä, ehkä hieman vielä toisena. Takapakkia saattaa tulla sairauden tms. vuoksi, mutta siitä lisää tuonnempana :)

perjantai 14. marraskuuta 2008

Erittäin Virallinen Kysymyslaatikko

Kyllästyin totaalisesti omiin ongelmiini, joten olisi mukavaa vaihteeksi perehtyä jonkun toisen pulmiin :)

Oletko saanut ensimmäisen lapsesi, ja vaikka kaikki muuten menee hyvin, niin yksi alunperin pieni probleema on kasvamassa suureksi vuoreksi? Oliko esikoisesi uhmaikä lastenleikkiä siihen verrattuna, mikä hulabaloo talossa nyt on käynnissä kiihkeäluonteisen kuopuksen toimesta? Ovatko yöt niin kaaosta, ettet aamulla löydä tietäsi kahvinkeittimelle?

En tietenkään kuvittele tietäväni vastauksia kaikkiin tilanteisiin (sikäli kuin vastauksia edes aina olisi olemassa), mutta joka tapauksessa olen viiden lapsen kanssa ehtinyt kahlata läpi monenlaisten ongelmakinosten, ja kertoisin mielelläni mikä meillä on auttanut.

Toki muistini toimii osittain "synnytyskivut unohtuvat kun vauva on sylissä" -periaatteella, mutta onneksi mahassa potkiva tulokas tulee aikanaan varmasti virkistämään muistiani monessa asiassa :)

tiistai 11. marraskuuta 2008



Maisemaa entiseltä "takapihaltamme", eli Utön majakka ja luotsiasema.

maanantai 10. marraskuuta 2008

Pinon pohjalle esittelynpoikanen :)

Eräänä päivänä heräsin huomaamaan, miten VALTAVAN määrän kokemusta omaankaan :D

Olen ollut kahdeksan kertaa raskaana: kaksi keskenmenoa, viisi villiä vekaraa (oikeasti aika rauhallista; tuo vain rimmasi niin kivasti) ja yksi masuvauva (laskettu aika 27.2.2009). Olen synnyttänyt neljä kertaa alakautta ja kerran sektiolla. Keskenmenneiden raskauksien vuoksi olen kokenut ikävän, kaipuun, kaavinnan sekä lääkkeellisen tyhjennyksen.

Olen imettänyt kymmenisen vuotta, vaihtanut muutaman :D vaipan sekä kertakäyttö- että kestoformaatissa. Uhmakausia on tullut ja mennyt, niin äidillä kuin lapsillakin :)

Kotiäitinä olen ollut pian kolmetoista vuotta; osittain sen vuoksi että minä ja mieheni olemme tehneet asiat Aivan Väärässä Järjestyksessä (nuorina naimisiin, nuorena lapsia, "hei me vaihdetaan alaa" ja "hei me muutetaan"), mutta lähinnä siksi, että itse olin lapsena aivan liikaa päivähoidossa enkä halunnut samaa omille lapsilleni.

Kotiäitiurani aikana olen asunut erilaisissa paikoissa; varmaan eniten ajatuksiini on vaikuttanut kohtalaisen yhteisöllinen äitiys pikkukaupungissa, sekä hyvin eristäytynyt äitiys pienellä majakkasaarella Turun saariston uloimmassa kolkassa ( siis suomeksi - eikun ruotsiksi - Utössä).

Lapsemme ovat asuneet saaristossa 4,5 vuotta, eli huomattavan osan elämästään. Siksi koen edelleen olevani saariston lasten mama (mistä blogin nimi), ja omakin ikävä saareen on edelleen kova, vaikka olemme nyt totutelleet elämään mantereella jo reilun vuoden verran.