tiistai 23. joulukuuta 2008

Kuin kaksi marjaa...

ovat takapihalla lumitulvan alle jäänyt ukko...


... ja Edvard Munchin Huuto

Ukko- ja Huuto-kuvaa hilpeämmissä tunnelmissa odottelen koululaisia kotiin vikasta koulupäivästä; todistukset kourassa ja joulupuuroa vatsoissa :) Tämä loma on ansaittu, mutta miten se voikin alkaa näin myöhään???

maanantai 22. joulukuuta 2008

Joulun kutinaa

Kaikki perheenjäsenemme halusivat lähettää hyvän joulun toivotukset:

"Räjähtävää joulua!" "Hyvää joulua!" "En tiedä -joulua!"

"Pöhköä joulua!" "Sesongin tervehdykset Jeesuksen syntymäpäivänä!"

"Hulppeaa joulua ja räjähtävä lähtö uudelle vuodelle!"

sekä

Rauhaisaa Joulua

toivottaa Saariston lasten mama perheineen




torstai 18. joulukuuta 2008

Lunta vai ei?

Vuosi sitten perhekerhossa, Savon sydämessä:

Värityskuvissa oli tarjolla kuva jossa sukset törröttivät lumihangesta, tai niin minä sen tulkitsin; viisivuotias tyttöni joka oli asunut ulkosaaristossa 80% elämästään näki kuvan toisin. Hetkessä hän oli värittänyt heleän vihreän nurmikon suksien ympärille :D Kuvasta pienen pieni lämpäre oli väritetty valkoisella; siitä lumet eivät olleet vielä sulaneet, kuulemma.

Tyttäreni kuvaus toi elävästi mieleen talvisen kuvan talostamme: nurmikko on vihreänä ja märkänä, tuuli on kaatanut seinään nojanneet sukset levälleen ja ilmassa vihmoo jotain vetistä.

Oli Utössäkin joskus lunta, ohimenevästi ja hulppeina dyynimuodostelmina, koska lumi kuten vesikin tuli lähes aina kovan tuulen kanssa. Helmi- ja etenkin maaliskuussa saattoi olla jopa ns. pysyvää lunta, ja ylipäänsä lumesta otettiin kaikki ilo irti silloin kun sitä oli :) Laitan tästä kuvia myöhemmin, vaikkapa juuri helmikuussa.

Näin mantereella joulua odottaessa hämmästelen että mihin sitä lunta välttämättä joulussa tarvitaan? Onhan meillä niin paljon punaista ja vihreää, ja sitten se Jeesus-lapsi :)



Näkymää kylänlahdelle; venevajoja, "stora bro" eli "iso laituri", luotsikutteri. Joulukuussa lahti ei yleensä ole vielä jäässä. Ei lunta, ei jäätä...

Kotielämään kuuluu hiusten palmikointia, jouluputsauksen suunnittelua, pakettien käärintää ja aaltoliikettä: välillä Saariston lasten mama on täynnä tarmoa, ja välillä on pakko vain kölliä vatsan kanssa. Ai niin, ja viimeksi kun niin jännättiin: Sisämaaelomme jatkuu toistaiseksi.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Jännittää

Juhlaviikkomme pyörähtivät jälleen käyntiin! Graafinen esitys saattaisi olla paikallaan, mutta laiskana sohvanpohjalta tyydyn ranskalaisiin viivoihin:

- Tänään kuopuksen kerhon joulujuhla ( En todellakaan ole vielä tottunut siihen, että kerholaisten vanhemmat eivät tervehdi toisiaan paitsi jos ovat ennestään tuttuja keskenään. Mutta joulukuvaelma kolmevuotiaiden esittämänä oli niin suloinen; meidän Maria, ja sitten se vilkutteleva enkeli :)

- Torstaina alakoulun joulujuhla ( Missä tonttupökät? Kauluspaidat? )

- Sunnuntaina kekkerit kotona toiseksi nuorimman täyttäessä seitsemän vuotta (Äh, neuvolantäti kehotti välttämään sokeria ja rasvoja, kun paastosokeriarvo oli koholla, vaikkei kuitenkaan ollut (Rajoja muutettiin lokakuussa niin, että ennen lokakuuta olisin "jäänyt kiinni", mutta nyt olin "normaali"))

- Alkuviikosta yläkoulun joulujuhla (uusi kokemus)

- JOULU ( Erilainen nuori minussa kysyy että mitä vikaa on vihreässä joulussa?)

- Rauhan nimpparit

- Loppuvuoden viime senttimetreillä vielä kahden lapsistamme syntymäpäivät peräkkäisinä päivinä

- Vuoden vaihtuminen

Kaikki tämä siis joulukuun kahden viimeisen viikon aikana; joten jos blogiin ei ilmesty päivityksiä olen luultavasti hyperventiloimassa :D
Tiennäyttäjää tarvitaan. Huomaa kuvan alalaidassa vilahtava tonttu :)
Sekavaa postausta ei selitä sokerihumala ( Pois se minusta :) vaan se, että täällä Saariston lasten mama ja se pappakin jännittävät, tuleeko heistä lapsineen jälleen saariston asukkeja! Selvinnee huomiseen mennessä!

perjantai 12. joulukuuta 2008

Valoa pimeyteen


Lucian päivän aamu...
Joulukuun vetinen ruoho, lentävä tihkusade ilmassa, ja lopulta hämyn keskeltä lähestyy valkoisten ja punaisten hahmojen joukko...



Lucia-laulu olohuoneessamme, ruotsiksi, sekä runonlausuntaa, suomeksi... Lucia-neidon tarjoileman pullan murusia sohvalla, kun kulkue suuntaa jo kohti seuraavaa taloa...

...Sankta Lucia, ljusklara hägring,sprid i vår vinternatt ljus av din fägring. Drömmar med vingesus under oss sia,tänd dina vita ljus, Sankta Lucia....

Onnistuvatkohan koululaiset tänä vuonna herättämään jonkun :D

Päivän kysymys 5.

Suunnittelin vastaavani tähän astianpesukoneen huristessa leppoisasti taustalla... Kodikas tunnelma koki pienen kolauksen kun huomasin tunkeneeni likaiset aterimet koneeseen puhtaiden astioiden sekaan, kääk :D Mutta Päivän kysymykseen:

Au pair -tyttönen kirjoitti...
Hei! Onko jotain patenttiratkasua sille jos joku tommonen 5-10 vee lapsi on tehny jotain väärin, eikä asiasta voi keskustella kunnolla koska se vaan nauraa koko asialle vaikka mää yrittäisin korottaa ääntä ja sanua ettei noin saa tehä. Varmaan jos tukistais nii hymy hyytyis mutta onko joku aikusempi ja sallittuki keino? Yleensäkki musta on alkanu tuntua ettei tommonen 5-vuotias vielä osaa moraalisella tasolla katua mitään. Millasia kokemuksia sulla on?


Liikun hieman tuntemattomilla vesillä vastatessani sinulle, koska oma kokemukseni perustuu äiti-lapsi-suhteeseen. Suosittelisinkin sinulle Jo Frostin kirjaa "Lapsityrannit, kehity kasvattajana", koska tällä "supernannyllä" on pitkä ja laaja kokemus juuri ei-omien lasten hoitamisesta. Nähtyäni hänet muutaman kerran tositoimissa Lapsityrannit ohjelmassa ( kun meillä vielä oli televisio ) huomasin että hän yhdistää ihanalla tavalla jämäkkyyden ja lempeyden sekä hauskanpidon.

Viisivuotiaita on tietenkin erilaisia; itselläni on ollut sekä myötäelämisen jättiläisiä jotka katuvat syvästi jo tuossa iässä, ja sitten niitä jotka eivät kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään että ovat tehneet jotain väärää, saati sitä että heidän toimintansa voisi oikeasti satuttaa toisia (vaikka tölvitty karjuisi vieressä kuin syötävä).

Vaikka lapsella ei vielä olisikaan valmiuksia katumiseen, hän voi ainakin oppia miten tilanteessa jossa on tehty jotain väärää käyttäydytään.

Olen ensin pyrkinyt keskustelemaan asiasta aivan asiallisesti, selittänyt lapselle että tuo oli väärin, niin ei saa enää tehdä, ja että nyt pyydestään anteeksi.

Jos vastassa on pikku naureskelija, käyttäisin äänen korottamisen sijaan mieluummin "auktoriteetin ääntä", eli yrittäisin vangita lapsen huomion laskeutumalla samalle tasolle hänen kanssaan, katsomalla suoraan silmiin ja puhumalla tiukalla äänensävyllä.

Mielestäni jos lapsi keskustelun tai sinun yksinpuhelusi päätteeksi pyytää anteeksi, anteeksi myös annetaan; silloin on kaikki hyvin, asia voidaan unohtaa ja siirtyä muihin puuhiin.

Jos lapsi sen sijaan jatkaa venkoilua, kieltäytyy pyytämästä anteeksi tai on kuin ei kuulisikaan olen käyttänyt arestimenetelmää, josta voi lukea lisää vaikka juuri Jo Frostin kirjasta. Lyhyesti: lapsi viedään muutamaksi minuutiksi johonkin tylsään paikkaan, ja kerrotaan että pois pääsee sitten kun osaa käyttäytyä. ( Itse olen käyttänyt arestipaikkana lapsen omaa sänkyä, mutta jos nukkumisongelmia esiintyy, silloin pitää luonnollisesti valita jokin muu paikka ettei nukkumaanmenoon yhdisty negatiivisia asioita) Olen kävellyt pois huoneesta, sulkenut oven perässäni, ja jäänyt kuuntelemaan oven taakse. Muutaman minuutin kuluttua kurkannut sisään ja kysynyt joko olet valmis pyytämään anteeksi.

Kun lapsi on pyytänyt anteeksi (= katunut tekoaan) häntä kehutaan että nyt hän teki oikein kun ( esim. ) pyysi noin reippaasti anteeksi siskoltaan, ja sitten lapsi voi jatkaa leikkejään tai voidaan ryhtyä yhdessä puuhaamaan jotain mukavaa :)

tiistai 9. joulukuuta 2008

Kääriytyä sumuun

Aurinko on matalalla päivin ja öin, hemoglobiinini samoin, ja vointi tilanteen mukainen. Portaiden nousu saa jalat hyytelöksi ja iltapäivisin, iltaisin tuntuu ettei jaksa kättä nostaa. Kunpa rautamehu- ja pinaattikuuri tepsisi pian, etenkin kun kuvioissa mukana on vielä tämä joulukuu :)
Utön joulunalusaika oli pimeä, rauhallinen ja hiljainen. Jos meri oli hiljaa (harvinaista) oli lähes äänetöntä.
Eilen muistelimme ruokapöydässä Utö handelin joulunodotusta; sitä miten "kaupantäti" on varmaan nytkin asetellut puutynnyrin päälle muutaman suklaarasian ja piparipaketin jouluostoksia varten. Luultavasti joulukoristelaatikkokin on otettu esiin. "Ja sieltä sai aina piparimaistiaisia!"
Viime jouluna olin kaiketi shokissa markettien suklaarasiavuorien keskellä; en ainakaan muista siitä mitään. Nyt olen sopeutuneempi, niin että eilen tunnistin jo joulustressin tutut merkit itsessäni. Kaikki on tosin hyvällä mallillaan :) mutta kun väsyttää niin että haluaisi vain kääriytyä sumuun.

Stressittömät joulunodotusihmiset leikkimässä pihakiveyksellä :) Iltapäivällä vien yhden heistä kaupungille ostamaan pikkulahjoja sisaruksille...

lauantai 6. joulukuuta 2008

Ankkurit mereen!

Pieni paatos lienee sallittua, näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ;)

Miksi valintasi on kotihoito?

Kun esikoisemme oli pieni taaperoinen, muistan joskus rasittuneena ajatelleeni että en yhtään ihmettele miksi monet äidit/isät menevät töihin ja vievät lapsen hoitoon: Koska lastenhoito on niin rankkaa :D

Olin jo ennen lapsen syntymää ajatellut että haluaisin hoitaa häntä pitkään kotona, mutta tuo ajattelu oli jotenkin epämääräistä...

Koin valaistumisen hetken eräänä talvisena iltapäivänä; asuimme pienessä kaksiossa kerrostalon ylimmässä kerroksessa, oli hämärää ja miellyttävää. Yksivuotias esikoinen puuhasi pientä höpsöä laitellen tilpehöörejään pikkuiseen muovipussiin, minä touhusin jotain omaani ja seurasin toisella silmällä lasta. Yhtäkkiä tajuntaani rynnisti tuntemus siitä, miten erilaista lapsen on olla päivät ihmisen kanssa joka rakastaa häntä...

Tuon jälkeen on seurannut monta kotivuotta, ja tarkkailija kun olen on omia lapsia tullut tutkailtua; minusta on näyttänyt siltä, kuin pieni lapsi ankkuroituisi maailmaan/ympäristöönsä/ tilanteisiin katsekontaktin kautta (siis katsekontaktin juuri niihin rakkaisiin ihmisiin).

Asuimme kaksi ensimmäistä Utön vuotta aivan vanhasta hylystä sukelletun ja Utön korkeimmalle kohdalle nostetun jättiankkurin vieressä; kesäisin katselimme kuistilta matkailijaryhmiä jotka valokuvasivat ankkurilta maisemia. Tongin kuviamme hyvän tovin (lue: pari tuntia) ja AINOA ko. ankkurista löytämäni otos oli ystävän ottama paperikuva. Lapsia tässä vaiheessa neljä...

Minut vietiin päivähoitoon 1v 2kk ikäisenä, ja muistikuviin omasta lapsuudestani liittyy tietty tuuliajofiilis. Olin hiekkakasan laidalla hoitopaikan kolmipyörän kanssa, mutta en oikein tiennyt missä olin, vai olinko ollenkaan. Villasukkaani oli tarttunut maalarinteipinpala, ja tuijotin sitä ihmetellen miksi jalka tuntuu niin oudolta. Päiväkodin retkipäivinä en tiennyt missä olin ja kenen kanssa.

Kun raportoin miehelle tästä Suuresta Oivalluksesta ;) hän kysyi kiinnostuneena että entä silloin kun retkeilin vanhempieni kanssa, tiesinkö silloin missä olin? Mieleen tupsahti käynti kummallisessa paikassa (näin aikuisena sanoisin että olimme Gallen-Kallelan museossa), eikä minulla kyllä ollut hajuakaan siitä että missä olimme :D mutta sen tiesin kenen kanssa.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Kaistanvaihto-ongelmia

Tulevana keskiviikkona - onneksi heti aamusta- odottaa inssiajo (ainakin ensimmäinen inssien sarjasta :D ) Uutisen havahduttamana luin autokoulun oppikirjaa, jossa kehotettiin kaiken muun lisäksi ennen kaistanvaihtoa sovittamaan oma nopeus vastaamaan siirryttävän kaistan nopeutta.

Tämä juuri on pulmani. Nyt kun vauvan laskettuun syntymäaikaan on hiukan vajaat kolme kuukautta, alan olla pyöreä, raskas ja hidas. Tässä ei sinänsä ole mitään ongelmaa, mielestäni raskaus- ja pikkuvauva-ajan kuuluukin olla normaalia hitaampaa; herkistymistä kuulemaan oman kehon viestit, herkistymistä kuulemaan vauvan viestit... Vedän mielelläni villasukat jalkaani, nautin teekupposen kuvalehden seurassa ja päivän vauhtihuipennuksena käyn pienellä kävelylenkillä räntäsateessa.

Mutta kun viereisillä kaistoilla mennään lujaa :D En millään saa omaa rytmiäni sovitettua muun perheen sähäkkään elämänmenoon, vaan kylkeenajoja tulee vähän väliä.

Hidas mamma



Alakuvassa astetta touhukkaampi perheenpää. Varoitus lukijoille; harmonisten saaristomaisemien jälkeen seuraa (palomiestä lukuunottamatta) arkirealistinen kuva keittiöstämme :D