keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Kaverikuvia hetkeä ennen muuttoa


Olen pitänyt blogin angstivapaana vyöhykkeenä, vaikka olenkin erinomaisen hyvä angstaamaan ;) Voi olla että muuton hetkinä tulisi enempikin vuodatuslinjaa, mutta toisaalta: nettimme menee poikki ajalle 25.5.-3.6.

Näitä kavereita ei ole vielä pakattu...


Mutta muuten muutto on hyvällä alullaan. H-hetkeen on aikaa tasan viikko, ja varasto on miltei muutettu, jee!!! Vanha tuttu sänkyrunkomme on myös jo viety uuteen kotiin; nyt kun saamme lisähuoneen merkitsee se myös sitä että neljän hengen jättiperhepetimme kutistuu kaksi-aikuista-ja-yksi-vauva-pediksi. Muuten on vielä ihanan pakkaamatonta :D

Korkean tason neuvottelu:

Täytyy muistaa laittaa tämä vauvelimme Paras Kaveri joutuisasti seinälle uudessakin kodissa; perhelegendamme nimittäin kertoo että meillä oli (kuten nytkin siis) kolmikuinen vauva muuttaessamme, ja tuo kuvassakin näkyvä kaikkien katselukuvien äiti jumiutui muuttolaatikon pohjalle muutamaksi viikoksi. Kun se jälleen kiinnitettiin hoitopöydän yläpuolelle niin vauvamme vierasti sitä :D "Ääääää, äi-tiiiiii, täällä on joku tuntematon tyyppiii, ÄÄÄÄÄÄ!" Ressukka pieni, eihän siinä muuta auttanut kuin ottaa "pelottava ukkeli" pois seinältä :D

Loppuun otos rakkaasta käsipunnuksestani :) joka kulkee mukana keittiönraivauksesta yleiskartoitukseen (missä-kukin-on-onko-asiat-kunnossa). Liputan kyllä kantoliinojen puolesta, ja omaa mainiota liinaani (suht)paljon käytänkin, mutta silti laiskuuttani päädyn useimmiten vain touhuilemaan vauva käsivarrella. Varoitus: Nettipimentomme päätyttyä saatte siis ehkä nähdä liinalaiskuuden vääristämän mannasarian: vasemmasta hauiksestani tulee aivan mieletön "patti" oikean pysytellessä normirimpulana :D

Mukavaa kevään kääntymistä kesäksi, nähdään taas kesäkuun puolella :)

torstai 14. toukokuuta 2009

Ylivalottunutta

Tuntuu että kaikki toukokuun Utö-kuvani ovat tällaisia: ylivalottuneita, pursuilevia, liikkuvia... Kevättä 2006, lapset puolitoista, neljä, kuusi, kahdeksan ja kymmenen...


Ehdimme Utö-vuosina asua kahdessa eri talossa; kas kun ensimmäisen saimme jäämään pieneksi jo parissa vuodessa... "Myöhäisempi" kotimme oli koko ensimmäisen vuoden kammohuonossa maalissa, mutta minä rakastin sitä... Matala iloinen maja, rappioromantiikkaa ja huolettomuutta :) Ekan vuoden lopulla ilmestyi yllättäen liuta talkoolaisia, jotka maalasivat ja paukuttivat talon uuteen uskoon :D Ja kyllä mekin autettiin :)


Lisää outoja pihakuvia; pahoittelut kuvaan taas tunkevasta pyykinkuivaustelineestä :D Edelleen jälkimmäisen kodin pihamaalta: Pihakiveyksemme (kuvassa taka-alalla siis) oli vailla vertaa. Järkyn kaunis, tuima, mutta kuitenkin huvittava. Rakastin sitäkin, hyvine ja huonoine puolineen. ( Hyvät puolet: maisema-arvot, kätevä mahdollisuus muistella jääkautta, sekä persoonallisuus. Huonot puolet: vaikeakulkuisuus, kyyt. )


Ps. Kommenteissa Päivi kerran kysyi eikö meillä ole ikävä Utöhön... Sanoinkin muistaakseni, että on aivan valtava ikävä. Utö/saaristo -kaipuu tuntuu käyttäytyvän kuin muukin surutyö... Se etenee aaltoina; välillä koko saarta ei meinaa täältä kaukaa enää muistaa, välillä muistaa vain huonot puolet, ja välillä suru kaikesta menetetystä pusertaa rintaa...

sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Viikon kysymys 10.

Heips... mulla on sulle kysymys... siis miten saada 10 kk syömään kiinteitä? Meillä on ongelmana niiden kelpaamattomuus ja lastenlääkäri hönkii vaakan kanssa niskaan. Tarkemmin löytyy täältä: http://raton.vuodatus.net/blog/1935302

Kiitos kysymyksestä :)

Kävin blogissasi, ja kirjoituksestasi - siitä että niin vauva kuin sinä olette ahdistuneita ruoka-aikoina, eivätkä kiinteät kertakaikkiaan uppoa - tuli aivan mieleen esikoisemme tuossa samaisessa iässä. Kiinteiden syömistä oli opeteltu, jossain vaiheessa oli mennyt jo hiukan enemmänkin alas, mutta sitten tahti taas vallan hiipui. Lopulta hermot kiristyivät niin isoilla kuin pienellä, ja ruokailuhetket alkoivat olla tuskaa (paitsi siis imetyshetket, jotka sujuivat yleensä vallan mainiosti), ja kiinteää meni oikeaan osoitteeseen ehkä vain pari lusikallista aterialla.

Kun havaitsin miten suuren stressin saimme aikaan noista parista lusikallisesta, tein lopulta kiinteiden syömiselle parin viikon kertakaikkisen stopin. En edes nostanut lasta syöttötuoliin meidän aikuisten syödessä, vaan hän sai leikkiä (minkä tekikin tyytyväisenä) lattialla kulhoilla ja kauhoilla. Imetin tänä aikana tiuhaan, eli annoin maitoa aina kuin nälkä tuntui vaivaavan, tai muuten vain lapsi oli rintaa vailla. Meillä oli useita imetyskertoja päivällä, ja jokunen yölläkin tässä vaiheessa.

Parin viikon "karenssiajan" jälkeen kävi seuraavanlainen sattumus: Söin satsumaa samalla kun vauva ja minä hengailimme rennosti keittiön lattialla (ei siis vieläkään ruokapöydässä, josta oli ehtinyt muodostua ahdistuksen tyyssija). Vauva osoitti kiinnostusta ruokaani kohtaan, ja ojensinkin hänelle imeskeltäväksi yhden satsumalohkon, josta olin puraissut päädyn pois (hammaslääketieteen edustajille lohdutus: myöhemmin käytimme veistä satsumien paloittelemiseen :D). Kuvittelin että vauva vain imeskelisi hedelmää, ja hämmästykseni olikin suuri, kun satsumanpalanen jäi sille tielleen :) Ojensin saman tien toisen palan, ja kiinteiden syöminen oli saanut uuden, myönteisemmän alun :)

Muutama päivä tämän jälkeen palasimme takaisin ruokapöydän ääreen, ja koska vauvalla oli tuolloin ikää jo se 10-11kk, aloin antaa hänelle samaa ruokaa mitä me aikuisetkin söimme. Kun vauva ilmaisi ettei halunnut syödä enempää, nostin hänet pois pöydästä välttääkseni uusia kielteisiä mielleyhtymiä ruokailutilanteita kohtaan. (suom. huom. usein hän tosin konttasi vielä syöttötuolin alle napsimaan pudottelemiaan ruokapaloja, jostain syystä ne siellä olivat houkuttelevampia kuin ruokalautasella :D Ehkä löytämisen riemu tai jotain... :) Rintamaidolla sitten täydenneltiin aterioita vielä pitkään...

Kaksi mottoani:
Rintamaito on lapsen pääruoka koko ensimmäisen ikävuoden (ajatus vähentää stressiä jos kiinteät takkuilevat) ja
Kiinteiden ruokien osalta aikuinen päättää laadut mitä tarjotaan ja lapsi sitten syötävän määrän.

Tosin esikoisen tapauksesta on lisättävä vielä, että hän oli ensimmäisen vuoden jokseenkin palleroinen, eli vaa-an kanssa elämisestä minulla ei valitettavasti ole kokemusta :( Mutta sen tiedän, että rintamaito on rasvaista herkkua :) Täällä meillä päin neuvoloissa myös ohjeistetaan lisäämään pikkupainoisten lapsukaisten ruokaan reippaasti ruokaöljylisää; tätä kokeilisin sitten kun kiinteää ruokaa taas menee.

Kirjoitinkin meidän kiinteän syömistavoista jo päivän kysymyksessä 6. , mutta kymmenkuiselle en siis tarjoilisi enää varsinaisia soseita, vaan mahdollisimman paljon oman ruokani kaltaista pöperöä.

Esikoinen on päässyt käsiksi todella kiinteään ruokaan :D

Hyvä artikkeli aiheesta löytyy täältä

sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Luet edelleen "Saariston lasten mamaa"...

... mutta (muutaman) hetken mielijohteesta vain vaihdoin blogin (joka edelleen siis tauolla :D ) nimen :)


Sitten hilpeisiin uutisiin, Kiitos Päivi ja Paus i skärgård :) Sain tällaisen hienon tunnustuksen jo jokin aika sitten (hyppii, pomppii, ja karkeloi innosta sen minkä nukkuva vauva sylissä vain voi :)

Annan tunnustuksen eteenpäin:

Sennielle, jonka blogia lukiessa tulen aina hyvälle mielelle :) Ihanaa, että jollain on vieläkin täydemmät päivät kuin minulla ;) , ja että joku kirjoittaa asioista niin rakentavaan sävyyn.

Elämää Utössä -blogille, kiitos sinne kaipuuta herättävistä Utö-kuvista!!

Ja sinulle, Päivi & Paus i skärgård takaisin; lämpimät huiskutukset ja terkut teille sinne saareen :)

lauantai 2. toukokuuta 2009

Pähkinänkuoressa

Blogi... yhä virallisesti tauolla

Vauva... rakastuttava pullukka <3


Muutto... jossain vaiheessa tätä (!!!) kuuta

Pakattu... ainoastaan yksi laatikko, kyljessään teksti "äitiysvaatteet" (uskomatonta; tippa roiskahti linssiin niitä pakatessa, vaikka olin niiiiin varma että masua en tule kaipaamaan...)

Ostettu... lenkkitossuja, skeittikenkiä, sideharsoja, tummaa suklaata, lisää lenkkitossuja...

Liikututtu... sisarusrakkaudesta, kerta toisensa jälkeen...

Viikon kysymys 9.

Mitä tekisin pojan 3v kanssa ruokapöydässä? Ruokapöydässä menee ihan leikkimiseksi ja tyhjän toimittamiseksi, ruoka odottaa lautasella ja odottaa ja odottaa ja odottaa... Sanotaan, että aikuinen päättää mitä syödään ja lapsi paljonko, mutta painostuksella ja muistuttamisella lapsi kuitenkin syö lautasen tyhjäksi (tai ainakin miltei tyhjäksi) ja ylipäänsä on tyytyväinen tyhjästä lautasesta itsekin. Mutta siis se vaatii huomauttelua, karjahtelua, kiristämistä yms. Ilman näitä poika syö yleensä ihan vähän vaikkei välipaloja edes jaella ja vatsa ei niistä täyty. Painoakaan ei ole juuri yhtään, joten onko tämä touhuamisshow vaan nyt meidän elämää?

Kiitokset kysymyksestä :)

Kannatan todella voimakkaasti mainitsemaasi "aikuinen päättää mitä syödään ja lapsi paljonko" -periaatetta :) Uskon myös, että lapsi houkuttelemalla voi syödä enemmänkin, mutta en tiedä, onko se tarpeellista. Vaihteleehan aikuisellakin ruokahalu riippuen päivästä ja tilanteesta. Oma ruokahaluni on esimerkiksi tällä hetkellä erinomaisen valtava :) johtuen imetyksestä, kun taas joinain toisina aikoina annoskokoni on joskus minimalistinen, toisinaan taas suurempi.

Tekisin tilanteessasi niin, että pistäisin pystyyn kolmen-neljän päivän "kuurin" saadakseni syömistilanteista leppoisammat. Kuurin aikana toimisin seuraavasti:

Välipalat pois, eli mainiota ettei teillä niitä jaellakaan :) Tarkistaisin kuitenkin ettei päiväohjelmaan ole päässyt pesiytymään mitään "huomaamatonta" välipalaa, itselleni oli yllätys miten paljon pieni viaton näkkärinpalakin - ilman päällystettä - vaikuttaa pienen lapsen ruokahaluun.

Näinä kuuripäivinä ei ruokaa tuputeta, yritä tsempata itsesi ajattelemaan että jos syöminen jollain aterialla jääkin pieneen näykkäisyyn, niin ensi ruoalla/seuraavana päivänä lapsi syö sitten enemmän - jos siis sitä tarvitsee.

Sulje ylimääräiset häiriötekijät pois (tosin teillä ehkä jo onkin näin): telkku, tietsikka kiinni, lelut, kirjat, lehdet, ylipäänsä kaikki ylimääräinen pois ruokapöydästä.

Yritä pitää ruokailutilanteet leppoisina. Jutelkaa mukavista asioista, ja unohtakaa kaikenlainen painostus. Ruoka saa kyllä "odottaa" lautasella, muttei kuitenkaan "odottaa ja odottaa ja odottaa" kuten kirjoitit; eli varataan ruokailulle joku sopiva aika ( olisiko puoli tuntia passeli? ) ja ruoka-ajan lähestyessä loppuaan - jos lapsi vain leikkii - ilmoitetaan että pian "ruoka-aika on ohi, ja ruoka menee pois".

Lasta ei painosteta syömään, mutta jos syöminen näyttää unohtuvan, voidaan silloin tällöin kysyä että "syötkö vielä, onko vielä nälkä?" Ja jos lapsi haluaa niin toki syö vielä, jos ei, niin sitten kiittää ruoasta ja nousee pois.

Kun lapsi on noussut syötyään tarpeeksi - tai kun aikuinen on päättänyt että nyt ruoka-aika viimeistään loppuu ja korjannut annoksen pois pöydästä - ruoasta kiitetään. Näin pienen lapsen puolesta olen usein vain itse sanonut "kiitos", enkä vaatinut lapselta sen kummempia. Riippumatta siitä minkä verran ruokaa lapsukaiseen on tällä kertaa uponnut, pitäisin ainakin "kuurin" aikana ehdottomana että mitään muuta kuin vettä ei tarjota ruoka-aikojen välissä. Toki jos syöty määrä on aivan olematon, voi seuraavaa ruoka-aikaa hiukan aikaistaa, luonnollisesti tekemättä tästä mitään numeroa.

On tietysti stressaavaa, jos lapsen paino kulkee alamaissa neuvolan käyrillä ja kylkiluut paistavat ihon läpi, mutta siltikään ajoittainen vähäisempi syöminen tuskin vaikuttaa lapsen painoon. Meidänkin lapsista yksi on varsinainen laiheliini, mutta hänenkin kohdalla olen katsonut vain että ruoka-ajat pysyvät säännöllisinä.

Tsempit sinne, ja mukavaa matkaa kohti leppoisampia ruokailutilanteita :)

ps. "Aloituskuurin" jälkeen jatkaisin samoilla linjoilla kuin kuurin aikanakin, mutta ottaisin hiukan rennommin/joustavammin :)