torstai 15. lokakuuta 2009

Rakas tappelukaveri

Viikon Kysymys 19:

Minulla on 0-,2- ja 4-vuotiaat lapset kotihoidossa ja kysymykseni on että miten saisin kaksi vanhempaa leikkimään sopuisammin keskenään? He hakeutuvat jatkuvasti toistensa seuraan, mutta sovussa leikkiminen kestää ehkä max 5min. jonka jälkeen toinen tönäisee/raapaisee/ottaa kädestä/tms. ja toinen alkaa itkeä. Olen yrittänyt välillä olla puuttumatta ja kokeillut osaisivatko he itse selvittää riitansa. No eipä ole oikein onnistunut se taktiikka. Joudun siis kymmeniä kertoja päivässä selittämään saman litanian molemmille: 'ei saa lyödä/potkia/ottaa kädestä... neuvotelkaa/vaihtakaa/sopikaa... olet jäähyllä... pyydä anteeksi'. Olen ihan täynnä tätä 'vaihetta', olisiko sinulla jotain uutta vinkkiä mitä voisin kokeilla? Tuntuu että päivät on välillä vain yhtä tappelemista ja hermojen kiristelyä ja alennun itsekin välillä 'riitelemään' lasten kanssa samalla tasolla mitä en tietenkään haluaisi :(

Tällä hetkellä vain suht vaativa 4kk vauva vie oman aikani niin tehokkaasti etten ehdi varsinaisesti leikkimään isompien kanssa. Mietin onko tämä heidän tappeleminen sitten vain huomionhakua vai ikävaihe vai luonteiden törmäyskurssi vai mikä? Mistähän sitä extrapinnaa voisi ostaa? ;)


Lämmin kiitos kysymyksestä! Ja jos löydät sen extrapinnaputiikin, niin lähetäthän osoitteen minullekin ;)

Meilläkin on aikanaan ollut juuri 0, 2, ja 4-vuotiaat lapset, ja muistan vaiheen todella haastavana. Vauva vei melko pitkältikin omat voimani, ja isommat lapset taas löytyivät todella usein kaksivuotiaan hampaat kiinni neljävuotiaassa, ja siinä sitten juoksin vauva kainalossa selvittämään tilanteita... Nyt "isot" ovat 13- ja 11-vee, ja heillä on edelleen tosi kivasti yhteisiä juttuja, eikä hampaita ole käytetty välien selvittelyyn enää aikoihin pitkiin :D

Meillä ainakin pahin tappelukausi oli tosiaan vaihe, kuten arvelit että teilläkin voisi olla. Osittain oli kyse myös luonteiden törmäyskurssista, mutta onneksi - onneksi - varsin erilaisillakin luonteilla varustetut lapset voivat oppia leikkimään ihanasti yhdessä. Myös tuo huomionhaku on varmaan osa totuutta, näin jälkiviisaana minua harmittaa etten tuolloin, tuossa elämäntilanteessa hoksannut ottaa pieniä kahdenkeskisiä hetkiä (vaikka ihan vain kaupassakäyntiä) säännölliseen ohjelmaan.

Meillä auttoi se, että säilytin myönteisen asenteen lasten leikkikaveruuteen. Ajattelin sitkeästi että he ovat toistensa parhaat leikkikaverit, ja että mikäs sen ihanampaa kuin että leikkikaveri löytyy kotosalta. Sekä aikuisen ääneen lausutut että hiljaiset asenteet vaikuttavat lapsiin, ja toki vaikutus on erilainen jos aikuinen olettaa lasten pian oppivan leikkimään sopuisammin, kuin jos tämä olettaa heidän tappelevan tulevaisuudessakin jatkuvasti. Olen nähnyt sivusta myös miten "tuo poika on ihan piru pikkuveljelleen" -asenne kantaa ikävää hedelmää.

Tilanteista joissa hampaita/nyrkkiä/monoja on käytetty: Luin kerran -kukahanlapsipsykologisenytoli - että lapsen on helpompi ymmärtää "myönteisiä käskyjä" kuin kielteisiä. Siis jos lapsi vaikka on ryntäämässä tielle, niin jos huutaa että älä-juokse niin lapsella kuluu aikaa sen pohtimiseen että "ensin sanotaan juokse, ja mitä sitten taas on älä juokse"; kun taas jos huutaa pysähdy, niin lapsi kykenee toteuttamaan sen heti. Eli ainakin pienten lasten kohdalla keskittyisin selvitystilanteissa myönteisiin juttuihin, niihin missä lapsi voi itsekin aktiivisesti tehdä jotain tilanteen paikkaamiseksi. "Anna se takaisin, nyt pyydetään anteeksi, taputetaan, ei lyödä..." Toki kunnon EIkin on usein paikallaan, muttta pääpaino "myönteisessä" neuvomisessa. Meilläkin on ollut myös aresti ihan yleisessä käytössä: silloin kun ei kertakaikkiaan osaa olla toisen kanssa samassa huoneessa, niin pitää mennä rauhoittumaan.

Useinhan se riita tulee tavarasta... Itse tekisin teidän tilanteessa ehkä niin, että laittaisin hiukan pöytää puhtaaksi... shoppailemalla :D Eli hankkisin jonkin uuden, kivan lelun, jossa olisi paljon, paljon osia, niin että niitä lähtökohtaisesti varmasti riittää molemmille osapuolille (tokihan aina voi tulla riitaa jostain juuri-siitä-parhaasta palikasta...) Vaikkapa kunnon junaratasetin jollei sellaista vielä ole, ison kasan palikoita tai reilun satsin duploja, ehkä ison pakkauksen pikkuautoja ja automaton... Jos oikein onnekkaasti kävisi, niin lapset saisivat näin "mallivarastoonsa" kokemuksia hyvistä yhteisistä leikkihetkistä.

Toisaalta sisarusten välinen tappelu sinänsä on myös myönteistä, opettaahan se paljon tulevaisuutta varten! Myös minä luulen, että selvittelyavuksi näin pienet tarvitsevat useimmiten vielä aikuista.

Paljon voimia Sinulle! Elämä ei helpotu hetkessä, mutta muuttuu ihan huomaamatta, pikkuhiljaa. Jonain päivänä sitä vain huomaa että hei, nähähän eivät tappele läheskään niin paljon kuin ennen, ja vauvankin kanssa on jo vähän helpompaa... :)

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos vastauksestasi! Meillä onkin ollut jo jonkin aikaa se tyyli, että jompi kumpi isoista lapsista pääsee mukaan kauppaan jne. vuorotellen. Muutenkin joskus tuo isompien lasten erottaminen on ainut toimiva ratkaisu. Olemmekin ihmetelleet miehen kanssa miten älyttömän kilttejä he ovatkaan erillään, mutta yhdessä tuntuvat tuovan toisistaan sen huonoimman käytöksen esiin. No, kuten totesit, haluan itsekin uskoa eniten että tämä on vaihe joka jossain vaiheessa helpottaa! Kiva kuitenkin saada vertaistukea samassa tilanteessa olleelta :)

Ensi viikolle olenkin varannut uusia leluja/tekemistä jo etukäteen (junarata ja legot meillä löytyvätkin jo). Ehkä tämä tästä pikkuhiljaa...

t. 3:n äiti

mannasaria kirjoitti...

Onpa kiva että teillä käytössä tuo erikseen-aika! Itseänä tosiaan harmittaa hiukkasen, kun vaikka meilläkin tosiaan kaikenlaisia omia pieniä hetkiä on ollut vuosien varrella, ja myös tuossa 0, 2, ja 4vee vaiheessa, niin kovin säännöllistä se ei ainakaan silloin ollut. Nyt vien lapsia kaupungille suht säännöllisesti kunkin vuorollaan kahdestaan mun kanssa, mutta nyt tietty oma vuoro tulee suht harvoin. (No, mutta on sitten sitäkin arvostetumpaa :)

Vielä piti mainita, että nythän meillä on pienimmät 4,5vee, ja sitten 8kk, ja oikeasti joskus suorastaan kaipaa sitä kaksivuotiasta sekoittamaan pakkaa ja tuomaan vauhtia nelivuotiaankin leikkeihin ;)