Ihanat, kamalat sumut

Kävin aamulla kurkkaisemassa majakkaan sijoitettua nettikameran kuvaa ja kas, ruutu oli ihanan, paksun, harmaan sumun peitossa... Rakastan sumua...

Kun asuimme muutama hassu kymmenmetrinen majakan juurelta, ei kovimman sumun tunteina nähnyt edes sitä majakkaa, vaikka miten tiirasi olohuoneen ikkunasta.

Sumuun kääriytynyt saari, ei tuulen huminaa, pientä liplatusta vain mereltä...

Kuvassa tutkatorni (ja remontista raidallinen varasto :), tällä kertaa vain miedon sumun keskellä.

Lumivaippa käärii saaren

Maaliskuisena lauantaina lunta oli harvinaisen paljon, joten Joonatan ja Loviisa hiihtivät Utö handeliin ostamaan lauantaikarkkejaan. Venevajat pakastuvat jään keskellä, hetki on hiljainen ennen kevään koittamista...

Kurkkaa vaippa- & maitomaan keskeltä

Terveiset onnellisesta hautautumisesta :)

Elämä on palannut perusasioihin: pienelle maitoa toisesta päästä, toista päätä putsataan, ja sama alusta uudelleen... Imetystä, sideharsoja ja villahousuja, imetystä, sylin lämpöä puolin ja toisin

Ihanne: Mielestäni näin pienelle (tuonne 2-3kk ikään saakka) olisi parasta rauhallinen elo kotosalla. Suom. huom: tällä porukalla rauha on suhteellinen käsite :D

Totuus: Kuukauden ikään mennessä olen joutunut roudaamaan vauvan kolme kertaa labraan verikokeeseen (keltaisuusseuranta), kerran sairaalaan lastenpäivystykseen (puklun mukana verta :/ ) ja kerran ihan tavalliseen neuvolatarkastukseen. Kaava on vielä aina sama: poju nukkuu, hänet herätetään, hän haluaisi rintaa, hän saa neulan/pituusmittauksen/huolellisen tutkimuksen ja parkuu kuin syotävä...

Tottakai on hyvä että pientä tutkitaan kun on aihetta, mutta rankkaa se on silti, niin pojulle itselleen kuin äidillekin.

Noin muuten kaikki on hyvin täällä kotirintamalla (juuri tällä hetkellä). Vauva ottaa elämän rennosti, kunhan maitoa ja läheisyyttä on tarjolla runsain mitoin. Äitikin yrittää ottaa elämän rennosti ;)

Lyhyenä seesteisenä hetkenä...

Hiihtolomasta kehkeytyi varsinainen (anti)riemuloma tänä vuonna. Alkuloma kului tahattoman pikalaihiksen (se oksutauti) muodossa, ja loppuloma sitten kuumeflunssassa kärvistellen. Jokseenkin kuiviinnuttavaa. Tällä hetkellä tuntuu, että ehkeipä se arjen alkaminen maanantaina nyt hullumpi juttu olekaan :)

Silti vähän jänskättää. Mies sai ihanasti pidettyä luksusmaiset kaksi viikkoa isyyslomaa opiskelustaan, ja maanantaina sitten alkaa pitkät päivät taas. Täytynee kaivaa jostain kaukaisesta muistilohkosta esiin tieto miten mm kokkaillaan pikkuvauva kainalossa/rinnalla, ja mitähän kaikkea se uusi arki nyt tuokaan mukanaan...

Jokatapauksessa jättekivaa että ollaan taas lähes terveitä :)

Lyhyenä seesteisenä hetkenä oksutaudin ja kuumetaudin välissä valtasivat lohikäärmeet keittiön pöydän :)

Onneksi pikkuinen on pysynyt terveenä :)

Ja "vinkiksi" :D kaikille pikkuisten vanhemmille: jos on ihan pakko sairastua itse, niin havaitsin että se on loppujen lopuksi kuitenkin kätsympää näin, kun vauva on vielä niin pieni että nukkuu ja nuokkuu valtaosan päivästä, kuin mitä poteminen puolivuotiaan vauhtipalleron kanssa on...

Tunnelmasta toiseen

Luonnostelin postausta otsikolla Onnellistuttava synnytys...

Tarkoitus oli kirjoittaa siitä, miten kaikki voi mennä mahdottoman hyvin, vaikka etukäteen jännittäisi tai pelottaisi kuinka... Siitä, miten joskus asiat vain sujuvat, kaikki etenee omalla painollaan; vauhdikkaasti, mutta silti samaan aikaan hyvin rauhallisesti. Siitä, miten mukavaa on, kun kätilö ja äiti ovat samalla aaltopituudella, ja miten isäkin ehtii mukaan juuri parahiksi. Ei mitään ylimääräistä, ei mitään liian vähän... Ja yhtäkkiä maailmassa on uusi ihminen...

Skriik!

Siinä pohdiskellessani ehti oksutauti jyrätä perheemme yli, ja "onnellistutus" vaihtui "selviytymiseksi". Mielestäni on kyllä laitonta joutua käymään ko. tauti läpi vain vajaat kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen, mutta vältymmepä ainakin liialliselta hiihtolomaurheilulta :D (kuivakkaa hohotusta) Blogin lukijat säästän taidevalokuvalta huurremuovisten ämpärien asetelmasta ;)